Pako 2 Julkaisuvuosi: 2018 Alustat: Android (pelattu), iOS, PC Kehittäjä: Tree Men Games Julkaisija: Tree Men Games
Voit juosta pakoon, mutta et paeta.
Pako 2 on jatkoa vuonna 2014 julkaistulle Pako-mobiilipelille. Välistä on ilmestynyt versioita Steamiinkin asti, jatko-osa ilmestyi itse asiassa aluksi siellä, mutta perusajatus on pysynyt aina samana: aja autolla, väistele poliiseja ja älä törmää seinään. Uusi Pako 2 tuo tähän perusideaan vähän lisää ideaa: pelkän ostarin parkkiksella ympyrän ajamisen sijaan pelaajan tehtävänä on kuljettaa pikkurikollisia paikasta A paikkaan B. Tämä muutos on erinomainen, sillä se tuo valjuhkoon perusideaan uudenlaista tarkoituksenmukaisuutta. Toinen isompi muutos on muutaman hit pointin lisääminen autoon insta-killin sijasta, mikä mahdollistaa rempseämmän ajotyylin kun jokaisesta pikkuhipaisusta ei tarvitse olla huolissaan.
Energiapalkin lisääminen on myös siitä nerokas idea, että se mahdollistaa pelin intensiteetin kasvattamisen alkuperäisestä versiosta aivan uusiin sfääreihin. Kartat ovat kasvaneet huomattavasti isommiksi, ja epäilen että en ole vieläkään ajanut yhtään karttaa täysin päästä päähän. Pientä kiusaa tosin aiheuttavat välillä naaman eteen spawnaavat ja kuolleista kulmista epäreilusti päälle rynnivät poliisiautot. Yleensä nopeilla reflekseillä ehtii reagoida näihinkin, mutta jokainen kuolema pelissä ei kuitenkaan tunnu reilulta. Toisaalta, kuten mobiilipeleissä yleensä, on seuraavan kierroksen aloittaminen tehty helpoksi, jolloin voi ottaa pollareista äkkiä revanssin.
Grafiikka on mukavaa katseltavaa. Mobiilipeleistä tuttujen, yksinkertaisten tekstuurien sijasta pelissä on lähdetty kunnianhimoisemmalle linjalle. Yleensä tämä toimii, mutta toisinaan ei. Autot esimerkiksi näyttävät hyviltä, mutta maasto paikka paikoin on vähän rumaa katseltavaa. Jos kuitenkin vertaa edelliseen peliin, niin selvästi plussan puolelle nämä muutokset kuitenkin kallistuvat. Mobiilipeleissä usein vähemmälle huomiolle jäävä äänipuoli ajaa asiansa pyssyn paukkeineen ja auton sireeneineen. Synthwave- ja electromusiikki toimii, vaikka ei ehkä lajityyppinsä parhaimmistoa edustakaan. Panostus ääniin johtunee pelin PC-version kovemmista laatuvaatimuksista.
Koska peli on ilmainen, niin rahastusta eri muodoissa on toki luvassa. Pako 2 hoitaa tämän pääasiassa tyylikkäästi, satunnaisia pakkotyönnettyjä "mainoskatkoja" lukuunottamatta. Uusia autoja ja karttoja saa pelistä saatavien krediittien lisäksi käyttöön myös oikealla rahalla. Alkuun ensimmäisten uusien autojen avaamiseen vaadittava krediittisumma voi tuntua isolta, mutta peli palkitsee suhteellisen avokätisesti onnistuineista suorituksista. Alkukitkuttelun jälkeen summa kohtuullistuukin taitojen kohotessa.
Ilmaisena kännykkäpelinä tätä on helppo suositella. Steam-version saa kympin hintaan, mutta pikaisen Youtube-vilkaisun jälkeen en ehkä ihan niin paljoa siitä maksaisi. PC-versio sisältää tosin lisätavoitteita, kuten "hyppää joen yli" tai "etsi piilotettu henkilö", jotka ovat kyllä varmasti alennuksesta poimimisen arvoisia. Lisäksi selkeästi kehittäjät ovat ymmärtäneet, että täysin saman pelin tarjoaminen mobiili- ja PC-maailmoissa ei ole hyvä idea. Joka tapauksessa, Android-versio on viihdyttävä peli, jonka parissa uppoaa huomaamatta tovi jos toinenkin.
The Norwood Suite Julkaisuvuosi: 2017 Alustat: PC Kehittäjä: Cosmo D Julkaisija: Alliance Digital Media
Haluatko elämääsi lisää kysymyksiä ja vähemmän vastauksia?
Wat
The Norwood Suite on peli, joka todennäköisesti kaipaa esittelyjä, mutta jota on käytännössä mahdotonta esitellä. Peli on tietyllä tapaa point-n-click tyylinen first-person seikkailu. Toisaalta, siitä tulee mieleen myös kovasti parjatut kävelysimulaattorit. Heikompi ihminen saattaisi sanoa sitä kauhupeliksi. Internetissä pelistä on myös puhuttu musiikkipelinä. Oli mikä oli, niin surrealistinen se ainakin on.
Wat
Kun peliä on nyt musiikkipeliksi mainostanut, niin tottakai musiikista pitää puhua. Se on erittäin hyvää. Kiinnostavaa jazzin ja elektronisen yhdistelmää, jonka ympärillä pelimaailma jatkuvasti elää ja sykkii. Grafiikka on vastavuoroisesti, no, omituista. Laatu ei päätä huimaa, mutta se on todennäköisesti ollut helpon ratkaisun lisäksi myös tietoinen valinta. Ihmisten omituiset naamat aiheuttavat varmasti jonkinasteisia traumoja, ja monessa kohdassa "vähän sinnepäin" tekaistut esineet ja asiat ovat omiaan lisäämään surrealistista tunnelmaa. On toki makuasia, pitääkö tätä surrealistista tyyliä mielenkiintoisena vai kasana satunnaista sekamelskaa.
Pelailu itsessään on suhteellisen simppeliä toimintaa. Käytännössä hahmo tallustelee ympäri hotellia, puhuu ihmisille, etsii erilaisia esineitä ja painaa seinissä olevia nappeja. Erittäin yksinkertaista, ja tästä johtuukin pelin kävelysimulaattorifiilis. Vaikka pitäisikin ehkä vähän yksinkertaisemmista peleistä, käy puuhastelu äkkiä yksitoikkoiseksi jos pelimaailma ei innosta mukaansa. Isoin ongelma alkuun on hotellin erittäin omituinen pohjaratkaisu, jonka totutteluun menee pitkä tovi. Onneksi hotellin aulasta löytyy kryptisiä, joskin avuliaita neuvoja jakava nuorimies pahimman jumituksen estämiseksi.
Wat
Juoni pelissä jää hieman mysteeriksi, kuten tällaisissa mysteeripeleissä yleensä. Lyhyesti, lähdet tutkimaan Hotel Norwood nimistä hotellia. Siihen loppuu ilmeinen osuus tarinasta, tämän jälkeen kuvio muuttuu hetki hetkeltä oudommaksi. Vaikka peli ei suoranaisesti kauhua olekaan kuten vaikkapa Amnesia, jossa joutuu jatkuvasti jännittämään omaa olemassaoloaan, tai Five Nights at Freddy's, jossa saa odotella jumpscareja, niin silti jatkuva omituisuus pitää vähän varpaillaan. Kun ei tiedä mitä odottaa, tulee kaikki aina pienenä yllätyksenä.
Lol.
Harmittavin osuus pelissä on kuitenkin sen lyhyys. Juuri kun homma tuntuu lähtevän isolle vaihteelle, peli päättyy. Innostuneemmallekin hotellin tutkijalle tekemistä riittää korkeintaan muutamaksi tunniksi. Juonikin jää monelta osin harmittavan paljon auki. Tai sitten en vain ymmärtänyt, mikä on hyvin mahdollista. Kerran tallentaessa peli hyytyi, mikä aiheutti vähän harmitusta. Myös muita bugeja tuntuu pelistä ainakin forumeiden perusteella löytyvän, vaikka itse en enempiin ongelmiin törmännytkään seikkailun aikana.
Wat + kevyet painajaiset.
Peliä on kuitenkin helppo suositella, sillä ne muutamat tunnit mitä se kestää, se on erittäin viihdyttävä teos. Hetkittäin pitkin hotellia edestakaisin löntystely ja omituisten itemien metsästäminen tuntuu tylsältä, mutta muuten pelatessa saa koko ajan jännittää minkälaisen jekkupallon peli seuraavaksi yrittää pelaajalle syöttää. Toki peli ei todellakaan sovi kaikille. Hardcore-pelaajille sisällön köyhyys ja herkästi hämmentyville pelaajille sisällön omituisuus voi muodostua esteeksi. Mutta avoimen mielen omaaville hupia ja "hupia" on luvassa.
HTR+ Slot Car Simulation Julkaisuvuosi: 2014 Alustat: PC (pelattu), PlayStation Vita Kehittäjä: QUByte Interactive Julkaisija: Libredia
Sähköautoradat. Monella isällä tai pojalla on varmasti jonkinlaisia kokemuksia näistä leluista, joissa auto laitetaan uraan, painetaan nappia ohjaimesta ja auto ajaa ympyrää pitkin autorataa. Sinällään kyseessä ei ole mahdottoman jännittävä harraste, ei ainakaan yksin, mutta kuinka tällaisesta konseptista saadaan tehtyä mielenkiintoinen peli? Ei oikein mitenkään.
Pärr pärr.
HTR+ Slot Car Simulation on kuitenkin peli, joka tätä yrittää. Tekele näyttää kohtuullisen nätiltä. Uskomaton mestariteos graafisesti se ei tietenkään ole, mutta maailma on värikäs ja yksityiskohtainen, luoden tunnelman mahtavasta unelmien sähköautoradasta. Musiikki on puolestaan mitäänsanomatonta tusinarokkia ja konemusiikkia, ja pelin äänimaailma muutenkin koostuu lähinnä sähköautoradoista tutusta kihinästä.
Autoa pääsee vähän virittelemään.
Mekaniikka itse pelissä on harmittavan yksinkertainen. Yhden napin painaminen ei ole uskomattoman mielenkiintoista oikeassa elämässä, saatikka sitten PC-pelissä. Asiaa eivät pelasta vaikeutuvat radat tai auton tuunaus vähän eri väriseksi ja tehoiseksi. Vähemmän yllättäen peli onkin alunperin julkaistu mobiilipelinä, johon yksinkertainen yhden napin pelisisältö sopii paremmin.
Oh, puu.
Lisäsisältöä on sentään tarjolla rataeditorin muodossa, joka tarjoaa tottakai "lähes loputtomasti pelimahdollisuuksia". Komeimmat kyhäelmät saa myös laitettua nettiin muiden tykättäväksi. Pelimuotoja on yllättävän paljon, mutta kaikki ne loppujen lopuksi toimivat samalla tavalla, eikä mikään ei oikein poista pelistä sen syvintä tylsyyttä. Fysiikatkin toimivat hieman miten sattuu satunnaisesti, ja joissakin radoissa myös kamera heittelehtii puolivallattomasti pitkin pensaita.
Tällainen rata olisi vakuuttava kyllä oikeassa elämässä. Luvassa olisi varmasti peukalorakkoja kaasukytkimen nappulan rusikoinnista.
En siis suosittele peliä. Se toki saattaa olla maailman paras sähköautoratasimulaattori, mutta se ei kuitenkaan tee siitä mielenkiintoista peliä, ei edes euron tai kahden hintaan. Yleensä pikavilkaisuissa tarkoituksenani on pelata pelejä noin kaksi tuntia, mutta jouduin nyt tyytymään puoleen tuntiin, sillä en yksinkertaisesti jaksanut pitempään. Ilmaisena mobiilipelinä voisin tosin pitää tätä simppeliä ajantappajaa kokeilun arvoisena.
Maisemanvaihdosta radoissa on sentään tarjolla aavikon muodossa. Seuraavaksi tämä peli saa vaihtaa maisemaa kiintolevyltäni tilaa haaskaamasta.
Caesar III Julkaisuvuosi: 1998 Alustat: PC Kehittäjä: Impressions Games Julkaisija: Sierra Entertainment
Silloin kun minä olin pieni, internet oli harvinaista herkkua. Uusiin peleihin tutustuminen tapahtuikin usein pelilehtien mukana tulleiden demokiekkojen muodossa. Sieltä aikoinaan löytyi Caesar III, antiikkiseen Roomaan sijoittuva kaupunginrakentelupeli. Peli oli varsin mukava, ja vaikka se nykyään kaikkien vuosien jälkeen alkaa toistaa itseään aika vahvasti, niin silti sen pariin palaa mielellään yhä uudelleen.
Caesar III:n musiikki on mahtipontista, mutta kuitenkin riittävän simppeliä pysyäkseen vielä taustamusiikkina. Kasuaaliin kaupunginrakenteluun musiikki kuitenkin tuntuu ajoittain tarpeettoman painostavalta. Peliin on lisätty rakentamisen ohella myös yksinkertaista taistelua, ja siihen sävelletty musiikki kuulostaa puolestaan juuri sopivan raskaalta. Tokihan joskus pienenä peliä pelatessa tämä alkoi olla jo liian pelottavaa, eritoten kun ei tiennyt mitä oli tekemässä.
Epäilen kuitenkin, että musiikki ei ole ihan rehellinen puhdas orkesterisovitus, vaan ennemminkin hieman synteettisemmin kasaan väänetty setti. Tästä kielisi myös se, että musiikeista on annettu kaikki kunnia yhdelle miehelle, Robert Euvinolle. Tyyli kuitenkin vie sopivasti antiikkiseen tunnelmaan. En ole muinaisen musiikin asiantuntija, joten tarkkaan en tiedä miten historiallisesti tarkkoja kappaleet ovat. Jos pelissä jokainen asukas kuitenkin puhuu englantia vahvalla brittiaksentilla, voi olettaa että muitakin taiteellisia vapauksia on otettu.
Soundtrack on vain aika lyhkäinen. Pelissä varsinaisia kappaleita on vain viisi, ja taistelussa sekä parissa muussa kohdassa on omat musiikkinsa, mutta kauheasti vaihtelua ei ole. Tokihan CD-aikoina levytila oli oma murheensa, mikä saattaa selittää vähäistä valikoimaa. Mutta nyt, 20 vuotta samoja biisejä kuunnelleena, ne alkavat hiljalleen tökkimään. Harmiksi nykyään tuleekin käännettyä jotain vaihtoehtoista musiikkia tilalle, näistä nauttimisen sijasta.
Sonic Mania Julkaisuvuosi: 2017 Alustat: PlayStation 4 (pelattu), Xbox One, Nintendo Switch, PC Kehittäjä: Headcannon, PagodaWest Games Julkaisija: SEGA
Täysiä.
Sonic-pelisarja on viime aikoina tullut tutuksi lähinnä alennustilastaan ja epäonnistuneista 3D-seikkailuistaan. Muutama 2D-peli on julkaistu, mutta niistäkään ei ole paljoa kehuja kuulunut. Uusin peli, Sonic Mania, yrittääkin palata "vanhoihin hyviin aikoihin". Mania on osittain remasteroitu versio vanhoista Sonic the Hedgehog 1, 2 ja 3 sekä Sonic & Knuckles ja Sonic CD peleistä, ja osittain läjä uutta sisältöä vanhalla hengellä. Hillitön sillisalaatti siis. Jos haluaa säilyttää täytenä yllätyksenä itselleen mitä ja miten on peliin paketoitu, niin suosittelen pelin pelaamista tämän arvostelun lukemisen sijasta, vaikka mitään isompia spoilereita ei olekaan luvassa.
Ensimmäinen suuri paljastus: aloitustaso on virheä paratiisikenttä. Kuten varmaan jokaisessa Sonic-pelissä tähän mennessä.
Itse asiaan. Suora uudelleenpaketointi vanhoista peleistä ei siis ole kyseessä. Osa alueista on tuttuja, ainakin nimeltä ja graafiselta ilmeltään. Kentät ovat myös osittain samoja kuin vanhoissa peleissä, joskin hyvin pian tutun alun jälkeen tasot lähtevät aivan omille urille, keksimällä uutta ja sekoittelemalla eri pelejä keskenään. Muutamia täysin uusiakin alueita pelissä on, ja pääasiassa ne ovat alkuperäisen Sonicin hengessä varsin laadukkaita. Pomotaisteluita on laitettu uusiksi, joskin vähän huonommalla lopputuloksella. Niissä on enemmän vaihtelua kuin aiemmin, mutta laadultaan ne eivät ainakaan nostalgiakiikarit silmillä nouse aivan alkuperäisten tasolle.
Knuckles villissä lännessä tuntuu tosin vähän väärältä.
Onhan pelissä juonikin, joka esitetään pelisarjalle tuttuun tyyliin noin viidessä sekunnissa ilman tekstiä. Todennäköisesti kyse on totuttuun tapaan siitä, että Dr. Robotnik on pöllinyt kaaossmaragdeja, jotka pitäisi hakea takaisin. Graafisesti pelissä on haettu vanhojen pelien retroa pikselitaidetta, missä ollaan onnistuttu varsin hyvin. Tokihan spritet ovat päivitettyjä, mutta alkuperäisille hyvin uskollisia. Verrattuna aiempiin 2.5D-seikkailuihin tämän tyylinen grafiikka on myös miellyttävämpää katsottavaa. Musiikki ja ääniefektit ovat isoilta osin vanhoja tuttuja, ja edelleenkin erittäinkin toimivia. Näitä on myös päivitetty tälle vuosituhannelle, mutta ei onneksi liikaa.
Itse pelattavuus on vanhalle Sonic-fanille erittäinkin mukavaa. Ohjaus toimii juuri kuten pitääkin, ja turbosiili lentää, liukuu ja pomppii aivan totuttuun tapaan. Ja vauhtia maailman nopeimmassa eläimessä edelleen riittää. Jatkuvaa pientä jännitystä antaa kentissä paahtaminen tuhatta ja sataa, kun ei voi olla varma milloin 20 vuoden takaa tuttu kenttä muuttuu yhtäkkiä täysin uudenlaiseksi kokemukseksi. Vanhoja pelejä pelanneella saattaakin nousta mieleen kysymys, että olivatko aiemmat yhtä vaikeita ensimmäisellä kerralla. Modernisointi mahdollistaa myös aivan uudenlaisia asioita, kuten useammassa tasossa olevia kenttiä ja mielenkiintoisempia fysiikkapohjaisia vaikutusmahdollisuuksia maailmaan.
Flying Battery Zone on alkuperäiselle hyvinkin uskollinen.
Kenttiä löytyy ainakin parin illan ratoksi, joskin Sonic 3:n tyylinen alueen alussa tapahtuva tallennus syö vähän pelin pituutta. Peruspelin kaveriksi on lisätty time attack-pelimuoto yksin väännettäväksi ja competition kaverin kanssa väännettäväksi. Time attackissa nimensä mukaisesti mennään kenttiä läpi täysillä, ja competitionissa yritetään päästä ainakin kaveria vauhdikkaamin maaliin. Keräiltävääkin on kenttien aikana suoritettavista bonustasoista saatavien kolikoiden muodossa. Joudun myöntämään, että en ole pelannut peliä vielä sataprosenttisesti läpi, ja Extras-valikossa on kolme "???"-kohtaa, joiden olemassaolo hämmentää kovin paljon. Tekemistä siis ilmeisesti riittää.
Kaksinpelissä ruutu meinaa mennä vähän ahtaaksi.
Vaikka peli onkin isoilta osin valmistettu kierrätysmateriaalista, ei sen parissa pääse kauheasti ikävystymään vaikka aiemmat osat olisivatkin tuttuja. Päinvastoin, peliä saa jatkuvasti pelata typerä virne naamalla, miettien mikä tuttu juttu seuraavan kulman takaa yllättää. Uusilta pelaajilta nämä viittaukset toki menevät ohi, mutta pelinä Sonic Mania on kaksiulotteisten Sonic-pelien parhaimmistoa, ja varmasti kokeilun arvoinen. Mikä parasta, hintaa pelillä on vaivaiset parikymppiä.
Call of Duty: Infinite Warfare Julkaisuvuosi: 2016 Alustat: PC, PlayStation 4 (pelattu), Xbox One Kehittäjä: Infinity Ward Julkaisija: Activision
Valmistaudu lukemaan monta kertaa "aika perus".
Olen myöhässä. Olen myöhässä tämän pelin suhteen. Call of Duty-pelisarja on siitä huono, että kun yksi sen osa saadaan viimein pihalle, aloitetaan jo seuraavan hypetys. Esimerkiksi nyt olen jo usean kuukauden ajan nähnyt seuraavan osan, WW2:n, erilaisia trailereita, mainoksia ja muuta promomateriaalia. Kävi kuitenkin niin, että sain hyvän diilin Infinite Warfaresta, enkä voinut jättää sitä välistä. Edellinen pelikerta CoD:n parissa on niinkin kaukaa kuin vuodelta 2011, jolloin pelasin Modern Warfare 3:sta. Itse asiassa Infinite Warfaren mukana tuli mahdollisuus ostaa MW1:n remasteroitu versio, jonka saa nykyään (onneksi) ilman IW:tä.
Loppujen lopuksi aika vähän on kuitenkin muuttunut vuosien saatossa. Miljöö lähti pelisarjassa tällä kertaa oikein urakalla sivuraiteille, kun toinen maailmansota ja nykyaikainen rymistely jäivät menneisyyteen ja hypättiin avaruuteen. Peli kuitenkin toistaa jo hyvinkin tuttuja juonikoukkuja heti alusta lähtien: ensimmäinen tehtävä pelataan janarina, joka kuolee samantien, pahis on mies hassulla aksentilla ja naama-arvella varustettuna, yllätyshyökkäys tulee pahimmalla mahdollisella hetkellä, kaikki on kauheaa jne. Helkkari, peli alkaa ylikulutetulla "press X to jump" tyylisellä quicktime-eventillä. Ja kyllä, x:ää saa painella muutenkin mitä hassuimmissa tilanteissa.
"Tap square repeatedly to open door"
Pelisarjaa kritisoidaan usein putkijuoksuttamisesta, missä on perää. Kentistä löytyy yleensä moniulotteisuutta tasan sen verran, että putkesta löytyy sivukäytävä, jota pitkin pääsee rytyyttämään avaruusterroristia kylkeen. Kuten ennenkin, kaverit eivät mihinkään etene ellei itse etene, ja toimivin taktiikka on edelleen juosta vihollisrintaman läpi, mennä johonkin piiloon, ja odottaa että uuden energiaboostin saaneet kuolemattomat kaverit painavat pahiksista läpi. Kampanja tarjoaa onneksi vähän valinnanvaraa sen suorittamisessa. Tarjolla on muutamia sivutehtäviä, joita voi suorittaa päätehtävien ohessa. Valitettavasti valinta on vähän turha, sillä tehtävät toistavat toisiaan hyvin paljon ja niistä saatavat pyssyjen lisäpalikat ovat yleensä teholtaan merkityksettömiä. Mutta sentään jonkinlaista valinnan illuusiota pääsee tuntemaan.
Tämä naama ei voi kuulua kuin pahalle ihmiselle.
Peli on tottakai nätti kuin mikä, kuten CoD:iin yleensä kuuluu. Varsinkin valmiiksi renderöidyt välivideot näyttävät hyviltä ja laadukkaasti animoiduilta, lähestulkoon vetäen vertoja elokuvatason tuotannoille. Pelinkin puolella olevat välinäytökset ovat varsin hyviä, ja varsinainen peli ulkonäöllisesti ajaa asiansa enemmänkin kuin hyvin. Räjähdykset näyttävät tosin aina vähän latteahkoilta pettymyksiltä. Musiikki ei ainakaan häiritse, joskaan en äkkiseltään keksi yhtään mieleenjäänyttä pätkää. Mikä sinällään kertoo harmittavan paljon pelin soundtrackin muistettavuudesta.
Tällainen löytyi YouTubesta, eli kyllä tässä ainakin jotain musiikkia on. Ei huono, mutta aika perus.
Uututta pelissä on tarjolla suhteellisen simppelin avaruusalusräiskinnän muodossa. Ei tämä mikään FreeSpace 2 ole, mutta sinällään ihan mielenkiintoista vaihtelua ainaiseen FPS-möykyttämiseen. Hauska lisä on myös pleikkarin ohjaimesta kuuluva "radioliikenne". Täysin pelitapahtumiin liittymätöntä hölynpölyähän se on, mutta hauska lisä kuitenkin. Ohjaimen kaiutin kuitenkin tuntuu jääneen peleissä keskimäärin aika vähälle/turhalle käytölle. Välillä avaruudessa räiskitään myös ilman alusta kuupuvussa, mikä tuo myös yhden lisäulottuvuuden peliin kun painovoima häviää. Jälleen kerran, aika pieni muutos, mutta muutos kuitenkin.
Räiskintänähän peli kuitenkin toimii ihan mallikkaasti. Pyssyjä on, niihin saa kiinnitellä kaikenlaista lisäputkea, ja kun vetää liipaisimesta, niin piipusta lentää lyijyä. Tai energiaa. Tähtäämällä vihollista ammukset saa kohteeseen, ja jos avaruusterroristirobotti jää piiloon, voi sitä heittää kranaatilla. Tai hakkeroida sen. Kontrollitkin ovat tutut ja toimivat. Sinällään peruspalikat tämäntyyliseen peliin ovat hyvin kasassa, mikä on toki toivottavaa, kun kyseessä on jo seitsemäs Infinity Wardin tekemä Call of Duty. Toki peli on ehkä vähän liiankin, taas kerran, "perus". Mitään mielenkiintoisia yllätyksiä ei isommin ole luvassa.
Call of Dutyn arvostelu puhtaasti yksinpelin perusteella on kuitenkin ilkeää, halpamaista ja muutenkin tyhmää. Siksi uskaltauduin moninpelin uljaaseen maailmaan, ja pari peliä jaksoin ottaa turpaan. Pelaajia kuitenkin löytyi, mikä on lähtökohtaisesti hyvä. Kaikki perusmuodot pelistä löytyvät, deathmatchista karttapisteiden hallussapitämiseen. Pyssyköitä pystyy kehittämään ja avaamaan niihin erilaisia lisäkilkkeitä. Jälleen, ei mitään erityisen mullistavaa. Lisäksi IW:stä löytyy zombie-peli, jossa yritetään selvitä aalto toisen perään päälle vyöryvistä mölleistä. Tämäkin alkaa jo olla enemmän odotettu ominaisuus kuin uutuus, mutta hauska kasariteema tuo vaihtelua normipelin "tämä on sotaa ja erittäin vakavaa"-mielentilaan. Muutenkin pelimuotoon on selkeästi nähny paljon vaivaa, ja se on mukavaa pelattavaa.
Paska ja lapsellinen peli.
Kaiken kaikkiaan, eräs kommentti netissä mielestäni tiivisti Infinite Warfaren aika hyvin: jos laatikon kyljessä ei lukisi Call of Duty, peli olisi keskivertoa parempi avaruusräiskintä. Siinä nyt kuitenkin lukee niin, ja osittain juuri siksi peli onkin saanut aika paljon negatiivista kritiikkiä osakseen. Mikä on sinällään ansaittua, sillä pelisarja polkee uudesta maisemasta huolimatta paikoillaan, ja pahasti. Jos kuitenkin tämän saat kympillä, niin osta ihmeessä talteen mikäli elokuvallinen perusräiskintä kohtuullisen hyvän yksinpelin muodossa maistuu.
Serious Sam Double D Julkaisuvuosi: 2011 Alustat: PC, XBox 360 Kehittäjä: Mommy's Best Games Julkaisija: Devolver Digital, Croteam
Serious Sam on varmaankin äijistä äijin pelisankari, tai ainakin hyvin korkealla machorankingissa. Tämä tennareissa ja farkuissa löntystelevä jantteri pistää kylmäksi tuhansia, ellei peräti satoja tuhansia "olioita" (mm. päättömiä kamikazeja, harpyijoita ja jättimäisiä mechoja) aikamatkustellessaan menneisyydessä maailmaa pelastamassa. Samalla ehtii laukoa tyylikkäitä one-linereita kuin Duke Nukem konsanaan:
"Give a man a bullet and he'll want a gun. Give a man a gun and he'll be giving away the bullets."
Double D on kuitenkin normaalista Serious Samista vähän poikkeava. Siinä missä Vakavan Sampan pelit ovat yleensä first person shootereita, on Double D sivusta kuvattu 2D-tasoloikka/-räiskintä. Vihollista tulee tosin tässäkin pelissä sen verran tiuhaan vastaan että kyllä peliä voi ajoittan myös bullet helliksi väittää.
Tässähän pitää tietää.
Ja kyllä pelin muutenkin Serious Samiksi tunnistaa. Tutut päättömät kamikazet ja rakettimiehet juoksevat edelleen vastaan muinaisissa maisemissa. Muutamia ainakin itselleni uusia tuttavuuksia mahtuu myös mukaan, kuten esimerkiksi femikaze. Se on kuin kamikaze, mutta nainen. Kentät ovat teoriassa suhteellisen simppeleitä "juokse oikealle ja tapa kaikki"-ajatusmaailmaa noudattavia, mutta putken varrelle on piilotettu runsaasti salahuoneita. Jos sattuu olemaan perfektionisti, niin näiden penkomiseen saa kyllä valumaan aikaa.
Syvästä montusta pääsee pois luonnolisesti tekemällä kasan vastustajien ruumiista.
Äänet toimivat ääninä, iso osa on jälleen sarjan aiemmista osista tuttuja. Musiikkikin onnistuu kohtuullisesti, tavanomaista metalliräimettä vähän isommissa rähinöissä. Ei mitään mieleenpainuvaa tai sellaista jota kuuntelisi huvikseen, mutta taustalla kyllä. Grafiikat ovat piirretyt, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Siinä on kuitenkin vikaa, että piirrokset ovat ajoittain epäselvät. Esimerkiksi kuilun kielekkeen fyysinen reuna ei aina tunnu olevan siinä kohdassa mihin se on piiretty.
Läjä pannukakkuja, joilla on haarukat jalkoina ja vuvuzelat... joinakin ulokkeina. Mitä.
Kontrollit tuntuvat oudon raskailta. Vaikka sankari hyppii verrattain korkeita kuuhyppyjä, niin liikuminen on silti kankeaa. Pelailin hiirellä ja näppiksellä, ja tähtäämisessä oli vähän vaikeuksia. Sen sijaan, että hiiren siirtäminen esimerkiksi vasemmalta oikealle kääntäisi hahmon ympäri, se vain siirtää kursoria näytöllä. Tämä käytännössä tarkoittaa että nopeiden tähtäysliikkeiden tekeminen on mahdotonta. Samanlaista ongelma on ollut ilmeisesti myös kontrollerilla.
(Huonosti cropattu) jättimäinen raketeilla liikkuva apina, joka ampuu räjähtäviä banaaneja ja huitoo isolla sirkkelikädellä. Mitä ja miksi.
Peli käy tylsähköksi aika äkkiä, mutta silti jokin sen aivottomuudessa viehättää. Tämä pätenee tosin aika lailla kaikkiin peleihin, joissa Sam seikkailee. Viimeinen viimeistelykierros pelistä on kuitenkin jäänyt tekemättä, ja samalla rahalla saa kyllä parempiakin tämän genren pelejä (joskin nyt Steam näyttää hinnaksi 0,90e). Mitään kauhean mullistavaa ei ole tarjolla, pyssyjä voi kasata pinoon ja ampua viittä paukkurautaa kerralla, mutta se ei sinällään ole kovin häävi myyntivaltti. Ei vaikka näin hauska launch traileri pelillä olikin:
PS: Pelistä on myynnissä Steamissa vain Serious Sam Double D XXL, joka sisältää tämän pelin lisäksi myös enhanced versionin. En pelannut sitä enkä tiedä onko se hyvä, mutta ainakin se tarjoaa co-opin, joka saattaisi olla teoriassa ihan hauskakin. En kuitenkaan usko, että muita mahdottoman isoja eroja siinä olisi. Vaikka eihän se olisi ensimmäinen kerta kun olisin väärässä.
Hard West Julkaisuvuosi: 2015 Alustat: PC Kehittäjä: CreativeForge Games Julkaisija: Gambitious Digital Entertainment.
Kova länsi, kuin villi länsi, mutta potenssiin kaksi.
Hard West on tarina siitä kuinka kaikki menee pieleen, ja se pistää sen verran vituttamaan että kostoretkelle on lähdettävä. Eihän sekään toki putkeen mene, ja jossain määrin pelistä tulee mieleen Max Paynen "eka mä olin et ei vittu, mut sit mä olin et ei saatana"-tunnelma, jossa vastoinkäyminen seuraa toistaan. Tyyliltään varsin tuttuun länkkäriteemaan on lisätty jonkin verran yliluonnollisia elementtejä mausteeksi. Muinaiset hautapaikat, mysteerivitsaukset ja kannibaaliheimot ovat osana tarinaa, jonka kertojana toimii itse Kuolema. Peli ei kuitenkaan ota itseään liian vakavasti, vaikka synkkää onkin, ja joissakin kohdissa synkkä huumorikin pääsee vähän pilkahtelemaan. Kampanjaa kuljetetaan eteenpäin pääjuoneen enemmän tai vähemmän liittyvissä skenaarioissa, joita voi vaikka ajatella lukuina tarinassa.
Äänimaailman puolella soundtrack pyörii teeman kanssa samoilla linjoilla: lännenelokuva törmää kauhuelokuvaan. Efektit ovat pääasiassa "ihan ookoo"-tasoa, isoin yksittäinen valituksen aihe tulee siitä että jokaisella pyssyllä on yksi laukaisuääni. Kun meno kovenee ja useampi kaveri tykittää vuorotellen samanlaisella tussarilla, alkaa sama paukahdus kuulostaa puuduttavalta. Graafisesti peli on pääasiassa mukava, tehtävien kartat ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, vaikkei maailma mahdottoman eloisalta vaikutakaan. Vuoropohjaisissa peleissä maailma käytännössä odottaa sinua, joten tämä sinänsä kai käy järkeen. Piirrokset ovat hyviä, ja 3D-mallitkin ovat varsin riittäviä tämän genren peliin, vaikka pientä suttuisuutta grafiikassa välillä onkin. Tyylissä on vähän haettu sarjakuvamaisuutta cell-shadingin avulla muuten aika vahvasti värittömään maailmaan.
Tiimivetoisten ja vuoropohjaisten strategiapelien virstanpylväs on varmaankin XCOM, ja siihen tulee pakostakin tehtyä vertauksia (olen pahoillani). Kyseiseen peliin verrattuna Hard West häviää pelillisesti valitettavasti lähes joka osa-alueella. Toki peli sisältää kaikki perusjutut: inventaariohallintaa, erilaisia kykyjä, vuoron perään vastustajan tykittelyä pyssyllä suojasta yms. Jokaisella pelillä kuitenkin pitäisi olla jokin oma juttu, ja se millä Hard West pyrkii erottumaan, on tuurin käyttäminen resurssina. Jos sinulla on paljon tuuria, on todennäköisyys pienempi ottaa luoti naamaan. Ohi menevistä kudeista menettää tuuria ja reiän tekevistä sitä saa takaisin. Systeemi on valitettavasti aika hämmentävä, eikä oikeastaan toimi kovin hyvin. Eritoten kun samaa tuuria käytetään joihinkin abilityihin. Tuurin vaikutus osumistarkkuuteen ei myöskään ole kovin selkeä.
Se, missä on onnistuttu paremmin, on ns. kykypuu, sikäli mikäli sitä edes voi sellaiseksi sanoa. Taisteluiden jälkeen pelaaja saa erilaisia kortteja, ja näitä oikein jakelemalla ryhmän jäsenille voi saada erilaisia aktiivisia ja passiivisia taitoja. Suoranaista hahmonkehitystä ei kauheasti ole, joitain pysyviä kykyjä saattaa saada, ja parin taistelun jälkeen ukuleille voi antaa enemmän kortteja, mutta siihen se jää. XCOM:ssa taisteluiden välissä huilattiin tukikohdassa, kun taas Hard Westissä seikkaillaan overworldissa karttanäkymässä. Kartalla kannattaa varautua tekstivyöryyn, kun juonta raahataan eteenpäin, mutta onneksi teksti on pääasiassa hyvin kirjoitettua. Tässä näkymässä voi myös ostella pyssyköitä ja muuta sälää. Eri skenaarioissa on jonkin verran eroja kartassa: yhdessä kaivetaan kultaa, toisessa pelaaja joutuu pitämään huolta ryhmän ruokahuollosta, kolmannessa kerätään "tutkimussuunnitelmia" (huono käännös blueprintille tässä tapauksessa, mutta parempaankaan en pysty). Nämä muutokset jäävät vähän pintapuolisiksi, mutta tuovat kuitenkin vähän vaihtelua.
Tekoäly ei pelissä valitettavasti päätä hurjasti huimaa. Eeppiseksi pohjustettu pomotaistelu lässähtää hieman, kun päävihu rymistelee paikalle hakeutumatta kertaakaan suojaan. Tämän jälkeen kaksi laukausta pyssystä ja ukko makaa maassa reikä päässä. Sen lisäksi, että toisinaan suojaan hakeutuminen unohtuu, niin toisinaan hakeudutaan sitten ihan väärään paikkaan suojaan. Gangsteri on tyytyväinen painautessaan seinää vasten, vain huomatakseen että vieressä osoittaa pyssyn piippu suoraan kylkeen. 100% tarkkuudella gangsteri kaatuu maahan. Vaikeustasolla saattaa olla vaikutusta asiaan, mutta kyllä mediumilla voisi olettaa jonkinlaista tekoaivotoimintaa.
Tässä näkyy grafiikan pieni sotkuisuus, mutta malliesimerkki tekoälyn suorituksesta. Rosvo on mielestään hyvässä suojassa kun kaksi hyvistä pääsee tykittämään sivustaan.
Ajoittain myös juonen käsikirjoitus jättää hieman toivomisen varaa. Esimerkiksi juurikin edellisessä kappaleessa mainittu himmee bossi. Tästä oli vähän vaikea innostua, sillä pomoa ei näkynyt juuri missään, ja käytännössä pistettiin kasvotonta korstoa kylmäksi kunnes herra päätti ilmaantua. Kliseisesti jantteri oli myös nimetty Masked Maniksi, mikä ei sekään herättänyt kauheasti kiinnostusta. Samat kliseet alkavat toistua skenaariosta toiseen, joka alkaa pitemmän päälle rasittamaan. Ja kun kerran hyvässä valitusputkessa ollaan, niin vähän voisi noottia antaa myös "pakollisista" hiippailutehtävistä. Käytännössä näissä vastustajat tanittavat paikallaan, jolloin peli käytännössä muuttuu yksitoikkoiseksi eteenpäin naksutteluksi ja näkökeilojen väistelyksi, missä on haastetta käytännössä nolla.
Eikä keiloja tarvitse edes paljoa väistellä kun vihujen näköaisti rajoittuu pariin metriin. Ja tässä tapauksessa kaikki vielä haluavat katsoa samaa kohtaa. Siinä on varmasti jotain jännittävää.
Pääasiassa Hard West tuntuu onneksi vakaalta ja bugittomalta, mutta itselläni päätyi yksi skenaario pelikelvottomaksi. Peli jäi jumitilaan ja päätti tallentaa siihen paikkaan. Aiempaan tallennukseen palauttaminen ei tietenkään onnistu, sillä pelissä on käytössä vain checkpointit. Olisihan koko skenaarion voinut toki aloittaa alusta, mutta se oli luokattoman tylsä ja pitkä, tai ainakin pitkäsyttävä. Loppua kohti peli nimittän alkaa hidastua huomattavasti, ja esimerkiksi karttanäkymässä kuluu paljon enemmän aikaa suorittaessa pelin pitkittämistä varten tehtyjä "hae kuusi tätä tavaraa"-tehäviä.
No okei, tässä piti hakea kymmenen.
Hard West ei niinkään ole viimeistelemätön, vaan enemmänkin vähän huonosti suunniteltu peli. Vuoropohjaisten strategioiden ystäville sanoisin ainakin alennettuun hintaan kuitenkin kokeilun arvoiseksi, monista vioistaan huolimatta. Itse jaksoin kyllä pelata aika pitkälle asti, ja varmaan olisin loppuunkin asti vetänyt ilman mainitsemaani jumibugia. Genreeseen vasta tutustuvien kannattanee aloittaa tämänkaltaisten pelien parissa ilkamointi ennemmin vaikka XCOM:sta, joka on kuitenkin bugeistaan huolimatta sieltä paremmasta päästä. Joskin yliluonnolliset zombielänkkärit on aiheena huomattavasti kiinnostavampi kuin se iänikuinen "pöö olen mölli avaruudesta, valtaanpa maan". Erityisesti kun peli on varustettu tällaisella soundtrackilla.
Spintires Julkaisuvuosi: 2014 Alustat: PC Kehittäjä: Oovee Game Studios Julkaisija: Oovee Game Studios, IMGN.PRO
Muta on rakkaus.
Muta on elämä.
Spintires on hyvinkin neuvostohenkinen rekka-autosimulaattori. Siinä missä Euro Trcuk Simulatorissa ja vastaavissa körötellään pitkin poikin moottoriteitä kiiltävällä Scanialla, ajellaan Spintiresissä mutaisilla metsäteillä rekalla, joka on vanhempi kuin äitisi. Tavoite on yksinkertainen, tai ainakin yksinkertaisen kuuloinen: aja pölliä hakkuuasemalta sahalle. Sinun ja tavoitteesi välillä on vain muutama kilometri "laadukasta" venäläistä metsätietä. Välillä voi käydä tankilla, sillä bensankulutuksessa ei näillä laitteilla kitsailla, ja korjaamolla, kun onnistuu upottamaan rekkansa riittävän syvälle suohon.
Minä vahingossa.
Grafiikka pelissä on juurikin niin jännittävää kuin mitä tältä peliltä voi odottaa, eli käytännössä ruskeaa ja vihreää riittää. Laadultaan ei mitään erityisen hyvää, joskaan ei erityisen huonoakaan. Autot tunnistaa autoiksi, mutta metsään sijoittuvassa pelissä toivoisi, että puut näyttäisivät vähän tyylitellityimmiltä. Autojen murahteluäänet ovat puolestaan varsin mukavat. Muita ääniä pelissä ei satunnaisia kolahduksia lukuunottamatta kummemin ole. Tööttiä voi hakata, mutta ei siitä paljon riemua irtoa. Jonkinlainen radio olisi ollut kiva näissä kulkupeleissä.
Mutta se rekan ajaminen. Itse ajaminen on vähän puuduttavaa, hitaan vauhdin vuoksi. Tavallaan rattiohjain olisi varmasti hauska tässä pelissä, mutta mikään Ferrarin ratti ei kyllä sovellu. Ajamisen hauskuus tuleekin tiestä, tai "tiestä", johon sattuu jäämään kiinni. Usein. Silloin kun ei olla jumissa, edetään etanan vauhdilla, tehdään raivokasta siksakkia etsien kohtaa, joka ei upota ja pelätään jumiutumista tai toisinaan tukkilastin kaatumista. Tie ei niinkään ole tietä, se on vain mutaa, jossa ei sattumalta kasva puita. Parhaimmillaan aikaa menee enemmän autoa vinssatessa irti mudasta kuin ajaessa. Onneksi sekä autot että puut ovat lujaa itämaista laatua, eivätkä kummatkaan anna herkästi periksi.
Yksinpelinä Spintires on kuitenkin ankeahko, sillä kaikki pitää tehdä yksin itse ja muutenkin kaikki hupi jää jakamatta, mutta kuten yleensä, coop-moninpelissä peli pääsee oikeuksiinsa. Kaverin vetäminen ojasta, suosta tai joesta on yhtä jännittävää joka kerta, eritoten täydessä puulastissa kun toinen huutaa "eieieiei seiseiseiSEIS" samalla peräkärryn lähestyessä painovoimaa uhmaavaa 70 asteen kallistuskulmaa. Eikä se lastin kaataminen edes harmita niin paljon kun joku röhöttää vieressä tunaroinnille.
Moninpeli on todella hauskaa härvellystä, mutta vähän sellainen mielikuva kokonaisuutena jää, että mielenkiintoisen maastomekaniikkademon ympärille on koitettu rakentaa peli, joka on jäänyt vähän kesken. Valikot ja käyttöliittymä ovat vaiheessa, pikkubugeja on siellä täällä, jo klassikoksi muodostunut kauhea kamera kiusaa jatkuvasti ja ohuehko sisältö jättää toivomisen varaan. Pelissä on Steamin Workshopia varten tuki, ja ainakin uusia kärryjä löytyy ajettavaksi (Opel Kadett, paras metsäauto ikinä?), ja ilmeisesti netistä löytyy lisää karttoja kun perusmapit on kaluttu läpi.
Jos jostain kuitenkin onnistuu löytämään pari kaveria, joiden kanssa metsässä kiroilu virtuaalisesti innostaa, niin suosittelen kokeilemaan. Ainakin jos tämän pelin näkee alennuksessa, täydet 25 euroa on himpun verran liikaa.
