Arvostelu: Sonic Mania (2017)

Sonic Mania
Julkaisuvuosi: 2017
Alustat: PlayStation 4 (pelattu), Xbox One, Nintendo Switch, PC
Kehittäjä: Headcannon, PagodaWest Games
Julkaisija: SEGA

Täysiä.

Sonic-pelisarja on viime aikoina tullut tutuksi lähinnä alennustilastaan ja epäonnistuneista 3D-seikkailuistaan. Muutama 2D-peli on julkaistu, mutta niistäkään ei ole paljoa kehuja kuulunut. Uusin peli, Sonic Mania, yrittääkin palata "vanhoihin hyviin aikoihin". Mania on osittain remasteroitu versio vanhoista Sonic the Hedgehog 1, 2 ja 3 sekä Sonic & Knuckles ja Sonic CD peleistä, ja osittain läjä uutta sisältöä vanhalla hengellä. Hillitön sillisalaatti siis. Jos haluaa säilyttää täytenä yllätyksenä itselleen mitä ja miten on peliin paketoitu, niin suosittelen pelin pelaamista tämän arvostelun lukemisen sijasta, vaikka mitään isompia spoilereita ei olekaan luvassa.

Ensimmäinen suuri paljastus: aloitustaso on virheä paratiisikenttä. Kuten varmaan jokaisessa Sonic-pelissä tähän mennessä.

Itse asiaan. Suora uudelleenpaketointi vanhoista peleistä ei siis ole kyseessä. Osa alueista on tuttuja, ainakin nimeltä ja graafiselta ilmeltään. Kentät ovat myös osittain samoja kuin vanhoissa peleissä, joskin hyvin pian tutun alun jälkeen tasot lähtevät aivan omille urille, keksimällä uutta ja sekoittelemalla eri pelejä keskenään. Muutamia täysin uusiakin alueita pelissä on, ja pääasiassa ne ovat alkuperäisen Sonicin hengessä varsin laadukkaita. Pomotaisteluita on laitettu uusiksi, joskin vähän huonommalla lopputuloksella. Niissä on enemmän vaihtelua kuin aiemmin, mutta laadultaan ne eivät ainakaan nostalgiakiikarit silmillä nouse aivan alkuperäisten tasolle.

Knuckles villissä lännessä tuntuu tosin vähän väärältä.

Onhan pelissä juonikin, joka esitetään pelisarjalle tuttuun tyyliin noin viidessä sekunnissa ilman tekstiä. Todennäköisesti kyse on totuttuun tapaan siitä, että Dr. Robotnik on pöllinyt kaaossmaragdeja, jotka pitäisi hakea takaisin. Graafisesti pelissä on haettu vanhojen pelien retroa pikselitaidetta, missä ollaan onnistuttu varsin hyvin. Tokihan spritet ovat päivitettyjä, mutta alkuperäisille hyvin uskollisia. Verrattuna aiempiin 2.5D-seikkailuihin tämän tyylinen grafiikka on myös miellyttävämpää katsottavaa. Musiikki ja ääniefektit ovat isoilta osin vanhoja tuttuja, ja edelleenkin erittäinkin toimivia. Näitä on myös päivitetty tälle vuosituhannelle, mutta ei onneksi liikaa.

Itse pelattavuus on vanhalle Sonic-fanille erittäinkin mukavaa. Ohjaus toimii juuri kuten pitääkin, ja turbosiili lentää, liukuu ja pomppii aivan totuttuun tapaan. Ja vauhtia maailman nopeimmassa eläimessä edelleen riittää. Jatkuvaa pientä jännitystä antaa kentissä paahtaminen tuhatta ja sataa, kun ei voi olla varma milloin 20 vuoden takaa tuttu kenttä muuttuu yhtäkkiä täysin uudenlaiseksi kokemukseksi. Vanhoja pelejä pelanneella saattaakin nousta mieleen kysymys, että olivatko aiemmat yhtä vaikeita ensimmäisellä kerralla. Modernisointi mahdollistaa myös aivan uudenlaisia asioita, kuten useammassa tasossa olevia kenttiä ja mielenkiintoisempia fysiikkapohjaisia vaikutusmahdollisuuksia maailmaan.

Flying Battery Zone on alkuperäiselle hyvinkin uskollinen.

Kenttiä löytyy ainakin parin illan ratoksi, joskin Sonic 3:n tyylinen alueen alussa tapahtuva tallennus syö vähän pelin pituutta. Peruspelin kaveriksi on lisätty time attack-pelimuoto yksin väännettäväksi ja competition kaverin kanssa väännettäväksi. Time attackissa nimensä mukaisesti mennään kenttiä läpi täysillä, ja competitionissa yritetään päästä ainakin kaveria vauhdikkaamin maaliin. Keräiltävääkin on kenttien aikana suoritettavista bonustasoista saatavien kolikoiden muodossa. Joudun myöntämään, että en ole pelannut peliä vielä sataprosenttisesti läpi, ja Extras-valikossa on kolme "???"-kohtaa, joiden olemassaolo hämmentää kovin paljon. Tekemistä siis ilmeisesti riittää.

Kaksinpelissä ruutu meinaa mennä vähän ahtaaksi.

Vaikka peli onkin isoilta osin valmistettu kierrätysmateriaalista, ei sen parissa pääse kauheasti ikävystymään vaikka aiemmat osat olisivatkin tuttuja. Päinvastoin, peliä saa jatkuvasti pelata typerä virne naamalla, miettien mikä tuttu juttu seuraavan kulman takaa yllättää. Uusilta pelaajilta nämä viittaukset toki menevät ohi, mutta pelinä Sonic Mania on kaksiulotteisten Sonic-pelien parhaimmistoa, ja varmasti kokeilun arvoinen. Mikä parasta, hintaa pelillä on vaivaiset parikymppiä.

Sit mennää

Arvostelu: Call of Duty: Infinite Warfare (2016)

Call of Duty: Infinite Warfare
Julkaisuvuosi: 2016
Alustat: PC, PlayStation 4 (pelattu), Xbox One
Kehittäjä: Infinity Ward
Julkaisija: Activision

Valmistaudu lukemaan monta kertaa "aika perus".

Olen myöhässä. Olen myöhässä tämän pelin suhteen. Call of Duty-pelisarja on siitä huono, että kun yksi sen osa saadaan viimein pihalle, aloitetaan jo seuraavan hypetys. Esimerkiksi nyt olen jo usean kuukauden ajan nähnyt seuraavan osan, WW2:n, erilaisia trailereita, mainoksia ja muuta promomateriaalia. Kävi kuitenkin niin, että sain hyvän diilin Infinite Warfaresta, enkä voinut jättää sitä välistä. Edellinen pelikerta CoD:n parissa on niinkin kaukaa kuin vuodelta 2011, jolloin pelasin Modern Warfare 3:sta. Itse asiassa Infinite Warfaren mukana tuli mahdollisuus ostaa MW1:n remasteroitu versio, jonka saa nykyään (onneksi) ilman IW:tä.

Loppujen lopuksi aika vähän on kuitenkin muuttunut vuosien saatossa. Miljöö lähti pelisarjassa tällä kertaa oikein urakalla sivuraiteille, kun toinen maailmansota ja nykyaikainen rymistely jäivät menneisyyteen ja hypättiin avaruuteen. Peli kuitenkin toistaa jo hyvinkin tuttuja juonikoukkuja heti alusta lähtien: ensimmäinen tehtävä pelataan janarina, joka kuolee samantien, pahis on mies hassulla aksentilla ja naama-arvella varustettuna, yllätyshyökkäys tulee pahimmalla mahdollisella hetkellä, kaikki on kauheaa jne. Helkkari, peli alkaa ylikulutetulla "press X to jump" tyylisellä quicktime-eventillä. Ja kyllä, x:ää saa painella muutenkin mitä hassuimmissa tilanteissa.

"Tap square repeatedly to open door"

Pelisarjaa kritisoidaan usein putkijuoksuttamisesta, missä on perää. Kentistä löytyy yleensä moniulotteisuutta tasan sen verran, että putkesta löytyy sivukäytävä, jota pitkin pääsee rytyyttämään avaruusterroristia kylkeen. Kuten ennenkin, kaverit eivät mihinkään etene ellei itse etene, ja toimivin taktiikka on edelleen juosta vihollisrintaman läpi, mennä johonkin piiloon, ja odottaa että uuden energiaboostin saaneet kuolemattomat kaverit painavat pahiksista läpi. Kampanja tarjoaa onneksi vähän valinnanvaraa sen suorittamisessa. Tarjolla on muutamia sivutehtäviä, joita voi suorittaa päätehtävien ohessa. Valitettavasti valinta on vähän turha, sillä tehtävät toistavat toisiaan hyvin paljon ja niistä saatavat pyssyjen lisäpalikat ovat yleensä teholtaan merkityksettömiä. Mutta sentään jonkinlaista valinnan illuusiota pääsee tuntemaan.

Tämä naama ei voi kuulua kuin pahalle ihmiselle.

Peli on tottakai nätti kuin mikä, kuten CoD:iin yleensä kuuluu. Varsinkin valmiiksi renderöidyt välivideot näyttävät hyviltä ja laadukkaasti animoiduilta, lähestulkoon vetäen vertoja elokuvatason tuotannoille. Pelinkin puolella olevat välinäytökset ovat varsin hyviä, ja varsinainen peli ulkonäöllisesti ajaa asiansa enemmänkin kuin hyvin. Räjähdykset näyttävät tosin aina vähän latteahkoilta pettymyksiltä. Musiikki ei ainakaan häiritse, joskaan en äkkiseltään keksi yhtään mieleenjäänyttä pätkää. Mikä sinällään kertoo harmittavan paljon pelin soundtrackin muistettavuudesta.

Tällainen löytyi YouTubesta, eli kyllä tässä ainakin jotain musiikkia on. Ei huono, mutta aika perus.

Uututta pelissä on tarjolla suhteellisen simppelin avaruusalusräiskinnän muodossa. Ei tämä mikään FreeSpace 2 ole, mutta sinällään ihan mielenkiintoista vaihtelua ainaiseen FPS-möykyttämiseen. Hauska lisä on myös pleikkarin ohjaimesta kuuluva "radioliikenne". Täysin pelitapahtumiin liittymätöntä hölynpölyähän se on, mutta hauska lisä kuitenkin. Ohjaimen kaiutin kuitenkin tuntuu jääneen peleissä keskimäärin aika vähälle/turhalle käytölle. Välillä avaruudessa räiskitään myös ilman alusta kuupuvussa, mikä tuo myös yhden lisäulottuvuuden peliin kun painovoima häviää. Jälleen kerran, aika pieni muutos, mutta muutos kuitenkin.

Räiskintänähän peli kuitenkin toimii ihan mallikkaasti. Pyssyjä on, niihin saa kiinnitellä kaikenlaista lisäputkea, ja kun vetää liipaisimesta, niin piipusta lentää lyijyä. Tai energiaa. Tähtäämällä vihollista ammukset saa kohteeseen, ja jos avaruusterroristirobotti jää piiloon, voi sitä heittää kranaatilla. Tai hakkeroida sen. Kontrollitkin ovat tutut ja toimivat. Sinällään peruspalikat tämäntyyliseen peliin ovat hyvin kasassa, mikä on toki toivottavaa, kun kyseessä on jo seitsemäs Infinity Wardin tekemä Call of Duty. Toki peli on ehkä vähän liiankin, taas kerran, "perus". Mitään mielenkiintoisia yllätyksiä ei isommin ole luvassa.

Call of Dutyn arvostelu puhtaasti yksinpelin perusteella on kuitenkin ilkeää, halpamaista ja muutenkin tyhmää. Siksi uskaltauduin moninpelin uljaaseen maailmaan, ja pari peliä jaksoin ottaa turpaan. Pelaajia kuitenkin löytyi, mikä on lähtökohtaisesti hyvä. Kaikki perusmuodot pelistä löytyvät, deathmatchista karttapisteiden hallussapitämiseen. Pyssyköitä pystyy kehittämään ja avaamaan niihin erilaisia lisäkilkkeitä. Jälleen, ei mitään erityisen mullistavaa. Lisäksi IW:stä löytyy zombie-peli, jossa yritetään selvitä aalto toisen perään päälle vyöryvistä mölleistä. Tämäkin alkaa jo olla enemmän odotettu ominaisuus kuin uutuus, mutta hauska kasariteema tuo vaihtelua normipelin "tämä on sotaa ja erittäin vakavaa"-mielentilaan. Muutenkin pelimuotoon on selkeästi nähny paljon vaivaa, ja se on mukavaa pelattavaa.

Paska ja lapsellinen peli.

Kaiken kaikkiaan, eräs kommentti netissä mielestäni tiivisti Infinite Warfaren aika hyvin: jos laatikon kyljessä ei lukisi Call of Duty, peli olisi keskivertoa parempi avaruusräiskintä. Siinä nyt kuitenkin lukee niin, ja osittain juuri siksi peli onkin saanut aika paljon negatiivista kritiikkiä osakseen. Mikä on sinällään ansaittua, sillä pelisarja polkee uudesta maisemasta huolimatta paikoillaan, ja pahasti. Jos kuitenkin tämän saat kympillä, niin osta ihmeessä talteen mikäli elokuvallinen perusräiskintä kohtuullisen hyvän yksinpelin muodossa maistuu.