Pikavilkaisu: Serious Sam Double D (2011)

Serious Sam Double D
Julkaisuvuosi: 2011
Alustat: PC, XBox 360
Kehittäjä: Mommy's Best Games
Julkaisija: Devolver Digital, Croteam

Serious Sam on varmaankin äijistä äijin pelisankari, tai ainakin hyvin korkealla machorankingissa. Tämä tennareissa ja farkuissa löntystelevä jantteri pistää kylmäksi tuhansia, ellei peräti satoja tuhansia "olioita" (mm. päättömiä kamikazeja, harpyijoita ja jättimäisiä mechoja) aikamatkustellessaan menneisyydessä maailmaa pelastamassa. Samalla ehtii laukoa tyylikkäitä one-linereita kuin Duke Nukem konsanaan:

"Give a man a bullet and he'll want a gun. Give a man a gun and he'll be giving away the bullets."

Double D on kuitenkin normaalista Serious Samista vähän poikkeava. Siinä missä Vakavan Sampan pelit ovat yleensä first person shootereita, on Double D sivusta kuvattu 2D-tasoloikka/-räiskintä. Vihollista tulee tosin tässäkin pelissä sen verran tiuhaan vastaan että kyllä peliä voi ajoittan myös bullet helliksi väittää.

Tässähän pitää tietää.

Ja kyllä pelin muutenkin Serious Samiksi tunnistaa. Tutut päättömät kamikazet ja rakettimiehet juoksevat edelleen vastaan muinaisissa maisemissa. Muutamia ainakin itselleni uusia tuttavuuksia mahtuu myös mukaan, kuten esimerkiksi femikaze. Se on kuin kamikaze, mutta nainen. Kentät ovat teoriassa suhteellisen simppeleitä "juokse oikealle ja tapa kaikki"-ajatusmaailmaa noudattavia, mutta putken varrelle on piilotettu runsaasti salahuoneita. Jos sattuu olemaan perfektionisti, niin näiden penkomiseen saa kyllä valumaan aikaa.

Syvästä montusta pääsee pois luonnolisesti tekemällä kasan vastustajien ruumiista.

Äänet toimivat ääninä, iso osa on jälleen sarjan aiemmista osista tuttuja. Musiikkikin onnistuu kohtuullisesti, tavanomaista metalliräimettä vähän isommissa rähinöissä. Ei mitään mieleenpainuvaa tai sellaista jota kuuntelisi huvikseen, mutta taustalla kyllä. Grafiikat ovat piirretyt, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Siinä on kuitenkin vikaa, että piirrokset ovat ajoittain epäselvät. Esimerkiksi kuilun kielekkeen fyysinen reuna ei aina tunnu olevan siinä kohdassa mihin se on piiretty.

Läjä pannukakkuja, joilla on haarukat jalkoina ja vuvuzelat... joinakin ulokkeina. Mitä.

Kontrollit tuntuvat oudon raskailta. Vaikka sankari hyppii verrattain korkeita kuuhyppyjä, niin liikuminen on silti kankeaa. Pelailin hiirellä ja näppiksellä, ja tähtäämisessä oli vähän vaikeuksia. Sen sijaan, että hiiren siirtäminen esimerkiksi vasemmalta oikealle kääntäisi hahmon ympäri, se vain siirtää kursoria näytöllä. Tämä käytännössä tarkoittaa että nopeiden tähtäysliikkeiden tekeminen on mahdotonta. Samanlaista ongelma on ollut ilmeisesti myös kontrollerilla.

(Huonosti cropattu) jättimäinen raketeilla liikkuva apina, joka ampuu räjähtäviä banaaneja ja huitoo isolla sirkkelikädellä. Mitä ja miksi.

Peli käy tylsähköksi aika äkkiä, mutta silti jokin sen aivottomuudessa viehättää. Tämä pätenee tosin aika lailla kaikkiin peleihin, joissa Sam seikkailee. Viimeinen viimeistelykierros pelistä on kuitenkin jäänyt tekemättä, ja samalla rahalla saa kyllä parempiakin tämän genren pelejä (joskin nyt Steam näyttää hinnaksi 0,90e). Mitään kauhean mullistavaa ei ole tarjolla, pyssyjä voi kasata pinoon ja ampua viittä paukkurautaa kerralla, mutta se ei sinällään ole kovin häävi myyntivaltti. Ei vaikka näin hauska launch traileri pelillä olikin:

PS: Pelistä on myynnissä Steamissa vain Serious Sam Double D XXL, joka sisältää tämän pelin lisäksi myös enhanced versionin. En pelannut sitä enkä tiedä onko se hyvä, mutta ainakin se tarjoaa co-opin, joka saattaisi olla teoriassa ihan hauskakin. En kuitenkaan usko, että muita mahdottoman isoja eroja siinä olisi. Vaikka eihän se olisi ensimmäinen kerta kun olisin väärässä.

Arvostelu: Hard West (2015)

Hard West
Julkaisuvuosi: 2015
Alustat: PC
Kehittäjä: CreativeForge Games
Julkaisija: Gambitious Digital Entertainment.

Kova länsi, kuin villi länsi, mutta potenssiin kaksi.

Hard West on tarina siitä kuinka kaikki menee pieleen, ja se pistää sen verran vituttamaan että kostoretkelle on lähdettävä. Eihän sekään toki putkeen mene, ja jossain määrin pelistä tulee mieleen Max Paynen "eka mä olin et ei vittu, mut sit mä olin et ei saatana"-tunnelma, jossa vastoinkäyminen seuraa toistaan. Tyyliltään varsin tuttuun länkkäriteemaan on lisätty jonkin verran yliluonnollisia elementtejä mausteeksi. Muinaiset hautapaikat, mysteerivitsaukset ja kannibaaliheimot ovat osana tarinaa, jonka kertojana toimii itse Kuolema. Peli ei kuitenkaan ota itseään liian vakavasti, vaikka synkkää onkin, ja joissakin kohdissa synkkä huumorikin pääsee vähän pilkahtelemaan. Kampanjaa kuljetetaan eteenpäin pääjuoneen enemmän tai vähemmän liittyvissä skenaarioissa, joita voi vaikka ajatella lukuina tarinassa.

Äänimaailman puolella soundtrack pyörii teeman kanssa samoilla linjoilla: lännenelokuva törmää kauhuelokuvaan. Efektit ovat pääasiassa "ihan ookoo"-tasoa, isoin yksittäinen valituksen aihe tulee siitä että jokaisella pyssyllä on yksi laukaisuääni. Kun meno kovenee ja useampi kaveri tykittää vuorotellen samanlaisella tussarilla, alkaa sama paukahdus kuulostaa puuduttavalta. Graafisesti peli on pääasiassa mukava, tehtävien kartat ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, vaikkei maailma mahdottoman eloisalta vaikutakaan. Vuoropohjaisissa peleissä maailma käytännössä odottaa sinua, joten tämä sinänsä kai käy järkeen. Piirrokset ovat hyviä, ja 3D-mallitkin ovat varsin riittäviä tämän genren peliin, vaikka pientä suttuisuutta grafiikassa välillä onkin. Tyylissä on vähän haettu sarjakuvamaisuutta cell-shadingin avulla muuten aika vahvasti värittömään maailmaan.

Tiimivetoisten ja vuoropohjaisten strategiapelien virstanpylväs on varmaankin XCOM, ja siihen tulee pakostakin tehtyä vertauksia (olen pahoillani). Kyseiseen peliin verrattuna Hard West häviää pelillisesti valitettavasti lähes joka osa-alueella. Toki peli sisältää kaikki perusjutut: inventaariohallintaa, erilaisia kykyjä, vuoron perään vastustajan tykittelyä pyssyllä suojasta yms. Jokaisella pelillä kuitenkin pitäisi olla jokin oma juttu, ja se millä Hard West pyrkii erottumaan, on tuurin käyttäminen resurssina. Jos sinulla on paljon tuuria, on todennäköisyys pienempi ottaa luoti naamaan. Ohi menevistä kudeista menettää tuuria ja reiän tekevistä sitä saa takaisin. Systeemi on valitettavasti aika hämmentävä, eikä oikeastaan toimi kovin hyvin. Eritoten kun samaa tuuria käytetään joihinkin abilityihin. Tuurin vaikutus osumistarkkuuteen ei myöskään ole kovin selkeä.

Se, missä on onnistuttu paremmin, on ns. kykypuu, sikäli mikäli sitä edes voi sellaiseksi sanoa. Taisteluiden jälkeen pelaaja saa erilaisia kortteja, ja näitä oikein jakelemalla ryhmän jäsenille voi saada erilaisia aktiivisia ja passiivisia taitoja. Suoranaista hahmonkehitystä ei kauheasti ole, joitain pysyviä kykyjä saattaa saada, ja parin taistelun jälkeen ukuleille voi antaa enemmän kortteja, mutta siihen se jää. XCOM:ssa taisteluiden välissä huilattiin tukikohdassa, kun taas Hard Westissä seikkaillaan overworldissa karttanäkymässä. Kartalla kannattaa varautua tekstivyöryyn, kun juonta raahataan eteenpäin, mutta onneksi teksti on pääasiassa hyvin kirjoitettua. Tässä näkymässä voi myös ostella pyssyköitä ja muuta sälää. Eri skenaarioissa on jonkin verran eroja kartassa: yhdessä kaivetaan kultaa, toisessa pelaaja joutuu pitämään huolta ryhmän ruokahuollosta, kolmannessa kerätään "tutkimussuunnitelmia" (huono käännös blueprintille tässä tapauksessa, mutta parempaankaan en pysty). Nämä muutokset jäävät vähän pintapuolisiksi, mutta tuovat kuitenkin vähän vaihtelua.

Tekoäly ei pelissä valitettavasti päätä hurjasti huimaa. Eeppiseksi pohjustettu pomotaistelu lässähtää hieman, kun päävihu rymistelee paikalle hakeutumatta kertaakaan suojaan. Tämän jälkeen kaksi laukausta pyssystä ja ukko makaa maassa reikä päässä. Sen lisäksi, että toisinaan suojaan hakeutuminen unohtuu, niin toisinaan hakeudutaan sitten ihan väärään paikkaan suojaan. Gangsteri on tyytyväinen painautessaan seinää vasten, vain huomatakseen että vieressä osoittaa pyssyn piippu suoraan kylkeen. 100% tarkkuudella gangsteri kaatuu maahan. Vaikeustasolla saattaa olla vaikutusta asiaan, mutta kyllä mediumilla voisi olettaa jonkinlaista tekoaivotoimintaa.

Tässä näkyy grafiikan pieni sotkuisuus, mutta malliesimerkki tekoälyn suorituksesta. Rosvo on mielestään hyvässä suojassa kun kaksi hyvistä pääsee tykittämään sivustaan.

Ajoittain myös juonen käsikirjoitus jättää hieman toivomisen varaa. Esimerkiksi juurikin edellisessä kappaleessa mainittu himmee bossi. Tästä oli vähän vaikea innostua, sillä pomoa ei näkynyt juuri missään, ja käytännössä pistettiin kasvotonta korstoa kylmäksi kunnes herra päätti ilmaantua. Kliseisesti jantteri oli myös nimetty Masked Maniksi, mikä ei sekään herättänyt kauheasti kiinnostusta. Samat kliseet alkavat toistua skenaariosta toiseen, joka alkaa pitemmän päälle rasittamaan. Ja kun kerran hyvässä valitusputkessa ollaan, niin vähän voisi noottia antaa myös "pakollisista" hiippailutehtävistä. Käytännössä näissä vastustajat tanittavat paikallaan, jolloin peli käytännössä muuttuu yksitoikkoiseksi eteenpäin naksutteluksi ja näkökeilojen väistelyksi, missä on haastetta käytännössä nolla.

Eikä keiloja tarvitse edes paljoa väistellä kun vihujen näköaisti rajoittuu pariin metriin. Ja tässä tapauksessa kaikki vielä haluavat katsoa samaa kohtaa. Siinä on varmasti jotain jännittävää.

Pääasiassa Hard West tuntuu onneksi vakaalta ja bugittomalta, mutta itselläni päätyi yksi skenaario pelikelvottomaksi. Peli jäi jumitilaan ja päätti tallentaa siihen paikkaan. Aiempaan tallennukseen palauttaminen ei tietenkään onnistu, sillä pelissä on käytössä vain checkpointit. Olisihan koko skenaarion voinut toki aloittaa alusta, mutta se oli luokattoman tylsä ja pitkä, tai ainakin pitkäsyttävä. Loppua kohti peli nimittän alkaa hidastua huomattavasti, ja esimerkiksi karttanäkymässä kuluu paljon enemmän aikaa suorittaessa pelin pitkittämistä varten tehtyjä "hae kuusi tätä tavaraa"-tehäviä.

No okei, tässä piti hakea kymmenen.

Hard West ei niinkään ole viimeistelemätön, vaan enemmänkin vähän huonosti suunniteltu peli. Vuoropohjaisten strategioiden ystäville sanoisin ainakin alennettuun hintaan kuitenkin kokeilun arvoiseksi, monista vioistaan huolimatta. Itse jaksoin kyllä pelata aika pitkälle asti, ja varmaan olisin loppuunkin asti vetänyt ilman mainitsemaani jumibugia. Genreeseen vasta tutustuvien kannattanee aloittaa tämänkaltaisten pelien parissa ilkamointi ennemmin vaikka XCOM:sta, joka on kuitenkin bugeistaan huolimatta sieltä paremmasta päästä. Joskin yliluonnolliset zombielänkkärit on aiheena huomattavasti kiinnostavampi kuin se iänikuinen "pöö olen mölli avaruudesta, valtaanpa maan". Erityisesti kun peli on varustettu tällaisella soundtrackilla.

Soundtrack-sunnuntai: R-Type

R-Type

Julkaisuvuosi: 1988 (Commodore 64)

Alustat: Commodore 64, Amiga ja vuosien saatossa pitkä liuta muita.

Kehittäjä: Rainbow Arts (Commodore 64)

Julkaisija: Irem

Ehkä parhaat piripörimusiikit tulevat Commodore 64:stä, tuosta jalosta tasavallan tietokoneesta. Omat muistoni laitteesta ovat sekä vähäisiä että myöhäisiä, sillä pääsin käpistelemään konetta ensimmäistä kertaa vasta 2000-luvun puolivälissä (vai pitäisikö sanoa 00-luvun puolivälissä?). Silloinkin olin jo hemmoteltu pilalle moderneilla käyttöjärjestelmillä, enkä osannut käyttää härveliä. Jotkut pelit sentään sain ladattua disketiltä, kun isä kertoi mitä siihen komentoriville piti kirjoittaa. Onneksi musiikkia voi nauttia ilmankin kyseistä laitetta, YouTuben avulla.

R-Type on pelinä sivuttain etenvä avaruusräiskintä. Genrenä "aika perus", joskin pitää myöntää, että itse peliä en ikinä ole pelannut. Tai siitä edes kuullut ennen. Etsin vain yksi päivä hyvää C64-musiikkia, ja törmäsin tähän. Ilmeisesti kuitenkin suhteellisen hyvä lajityyppinsä edustaja. Alunperin peli julkaistiin arcadekoneena, mutta C64-wiki tietää kertoa, että peli on portattu Commodoren lisäksi monelle muullekin alustalle, esimerkiksi Amigalle. Mutta Amiga-version, tai monen muunkaan, musiikki ei vedä vertoja C64:n vastaaville. Alla näyte Amigasta:

Grafiikka on vähän nätimpää, mutta ei se musiikkia auta. Mielestäni vielä huonompaan suuntaan kuitenkin mentiin pleikkarijulkaisussa. Toki makuasia, mutta jokin tässä vähän tökkii. En sano liian moderniksi pelkästään sen takia että mukana on "oikeita instrumentteja". Ehkä ongelma on enemmänkin se, että musiikki kuulostaa vähän liiankin ysäriltä ja on hieman huonosti kestänyt ikää. Tai sitten syy on se etten ikinä ole omistanut PlayStationia enkä osaa arvostaa sen musiikkia. Kehuna kuitenkin voisi sanoa, että hyvin on saatu vaihtelua yhden kentän musiikkeihin, esimerkiksi alla olevassa kappaleessa tyyli vaihtuu moneen otteeseen.

Suolana pohjalle vielä vähän musiikkia Sega Master Systemille tulleesta versiosta. Siinä missä Commodoren musiikit ovat varsin eloisat huolimatta teknisistä rajoituksista, on Master Systemin musiikki hieman tukkoista, tai ainakin pelkistetympää. Melodiat ovat tosin silti tarttuvia, ja varsin hyviä. Ja Sega-version puolustukseksi on sanottava, että kyseisessä laitteessa on äänirautakin yksinkertaisempaa.

Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen taidan kuitenkin sivistää itseäni ja pelata R-Typeä jossakin muodossa. Sitten voinkin huomata kuinka olen tehnyt itsestäni pellen puhumalla soundtrackista tietämättä itse pelistä mitään.